Menneisyydestä tähän päivään

Mistä kaikki lähti? Se on aika vaikea kysymys. Ku ajattelen menneisyyttä, musta tuntuu etten pääse sinne. Ja tiedän mistä se johtuu, psykiatri on kertonut sen mulle neljä päivää sitten, mutta en osaa selittää sitä kaikkea yhtä ymmärrettävästi ja hienosti kun se.

En muista mun lapsuudesta paljoakaan, oon perheen nuorin lapsi. Oon vaan tottunu sanomaan että se oli vaikeaa aikaa ja iskä on alkoholisti, väkivaltainen ja narsisti. Muistan vilauksia siitä, kun itkin yksin nurkassa kun vanhemmat tappelivat ja sisarukset olivat missä millonkin, tiedustan hämärästi ne kerrat jolloin iskä löi äitiä, muistan kuinka äiti itki, muistan kuinka pelkäsin ja musta tuntu pahalta, muistan kuinka oltiin kaikki piilossa isää huoneessa ja pelättiin, että millon se tulee sinne ja huutaa. Perheessä ei mennyt hyvin, eikä mulla mennyt muutenkaan kovin hyvin. Olin ala-aste ikäisenä pyöreä ja sain kuulla siitä joka suunnasta, aina. Jo tässä vaiheessa tätä tekstiä kyyneleet kohoaa silmiin. Ne sanat vaikuttaa mun elämään vielä tänäkin päivänä.

Vanhempien erottua äiti muutti pois, jolloin taisin olla kolmannella luokalla. Me jäätiin asumaan mun isosiskon kanssa iskän luo. Ne ei ollu helppoja aikoja kellekkään, isä häiriköi kokoajan äitiä tekstiviesteillä, joskus en saanu äitiin yhteyttä koska se piti sen takia puhelinta kiinni ja mulla oli aina saldo loppunu, mulla ei ollut ketään, tunsin olevani hylätty. Muistan että olin yksinäinen, vietin paljon aikaa tietokoneella eikä koulunkäynti sujunut, koska kukaan ei auttanut. Me ei olla koskaan oltu mun siskon kanssa kovin läheisissä väleissä ikäeron takia. En koskaan tainnu sanoa kellekkään kuin paljo mua pohjimmiltaan pelotti  ja ahdisti. Sain edelleenki kuulla siitä, miten lihava olin, mutta ne ongelmat tuntui pieneltä kaiken sen keskellä vaikka pitivätkin itsetunnon epäilemättä ihan pohjalla. Kuulin harhoja, elin pelossa, en saanut nukuttua, olin joka yö varma siitä että kuolen. Ja koin tämän ollessani 9-vuotias. Välillä kerroin kyllä asioista äitille, ja myöhemmin oon kertonut enemmän. Äiti on maailman rakkain ihminen, ja toivon, että oisin aina voinut olla sen luona turvassa.

Kun menin 5. luokalle, muutin viimein äitin luokse ja laihduin paljon, koska kasvoin hieman pituutta. Luulen, etten ois enää tässä jos oisin jäänyt iskän luo, en välttämättä halua ees tietää mitä mulle ois tapahtunut. Vietin ala-asteen loppuun aika onnellisesti, ja vaikka välillä sainkin kuulla niitä "läski" - kommentteja, pystyin elämään niiden kanssa, koska vastapainoksi kuulin myös tosi paljo positiivisia asioita ulkonäöstäni, itseluottamus kasvoi ja terveydenhoitajan mukaan ei ollut syytä huoleen, sillä olin normaalipainoinen. Keskiarvoni nousi melkeen numerolla, tein koulun eteen paljon töitä. Kai ne oli ihan hyviä aikoja, vaikka ei menneisyys rauhaan lopullisesti jättänytkään, osasin silti jo rentoutua. Kävin isän luona aika harvoin, ja joka kerta kun menin sinne, se oli aina yhtä kamala ja ahdistava kokemus.

Seiskaluokalla kaikki muuttui. Yläasteen ensimmäinen lukuvuosi oli kamalaa aikaa, haukkuminen alkoi taas ja musta ei oikeen tykätty. Olin yhden tyttöporukan inhokki ja mulla oli uus "niin kamalan hauska" lempinimi, lihapulla. En tiedä mikä siinä on, mutta mut on yleensä aina leimattu sellaseksi ylimieliseksi ihmiseksi, isän kanssa asuminen muokkasi mun persoonallisuutta aika paljon ja olin varmaan tosi ylimielisen olonen, mutta pohjimmiltani olin niin kamalan epävarma itestäni. Vaikka mulla oliki ystäväporukka ympärillä - se kaikki oli mulle liikaa. Kevättä myöten pelkkä haukkuminen vaihtui kiusaamiseksi, ja taas tuli se jokapäiväinen "en selviä tästä hengissä" -tunne. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa, kouluun meneminen pelotti, oli kamalaa kun tiesi haukkujien istuvan selän takana ja puhuvan kokoajan siitä miten lihava, säälittävä ja ruma ihminen oonkaan.  Yritin leikkiä iloista, yritin jaksaa, mutta oikeasti elin enää vaan kesäloman toivossa.

Sinä kesälomana, eli viimekesänä - kaikki muuttui. Mun mieli romahti. Aloin saamaan ahdistuskohtauksia, jotka meni kuitenki ohi. Sitte tapahtu jotain sellasta, mitä en ois ikinä voinu kuvitella todeksi. Se kohtaus ei mennykkään ohi, sitä vaan jatkui ja jatkui, jatkui päiviä. Viikkoja. Ja olin tosi hämilläni. Se oli sellanen epätodellinen olo, niinku katsoisin jotain elokuvaa, niinku eläisin sumussa. En tuntenu kunnolla kehoani enkä askeliani, näin kaikki asiat sumeasti, en pystynyt keskittymään mihinkään, en ymmärtänyt oikeen mitään. Äiti vei mut lääkäriin ja tutkittiin, että oisko tässä jotain fyysistä. Mitään ei löytynyt, ja kun lääkäri sai kuulla mun taustasta, mut passitettiin perheneuvolaan. Koulujen alkaessa koulukiusaaminen jäi pikkuhiljaa pois, vaikka tiedän että mua haukutaan vieläkin. Yllätykseksi sain aika paljo positiivista palautetta ulkonäöstäni kasiluokan aikana, se pisti mut yllättymään, mutta en siltikään oppinut rakastamaan itseäni ja aina kun joku kehuu mua, ajattelen sen olevan vaan sarkasmia. Mua kiusannut tyttöporukka pyysi anteeksi ja sain paljo uusia tuttavuuksia viimevuoden aikana. Koko kasiluokan liimasin kestohymyn kasvoille, etsin vähänniinku uuden roolin ja yleensä onnistuinki pitämään kulissit pystyssä - vaikka oon elänyt siinä sumussa joka päivä viimekesästä asti, tiiän sen kuulostavan aika epäuskottavalta. Kukaan ulkopuolinen ei varmaan koskaan arvais, miten pohjalla oon itteni kans ryöminy. Kävin perheneuvolassa koko kahdeksannen luokan ajan, ja missä tilanteessa mä nyt oon?

Välillä vietän hyviä päiviä ystävien kanssa, välillä tunnen olevani onnellinen, välillä on parempia päiviä. Mutta se onnellisuus ei oo pysyvää, eikä asiat korjaudu itsestään. Oon eläny kohta vuoden niinku unessa. Keskiarvo laski koulussa paljon, en voi keskittyä oikeen mihinkään, en tiedä mitä tunnen. Oon fyysisesti tässä mutta henkisesti poissa. Mun sisällä on joku sellanen tunne, mitä en voi ees pukea sanoiksi. Kaikki päivät menee samaa, vanhaa kaavaa, mikään ei tunnu miltään, ei tunnu niinku oisin elossa. Toivon vaan koko sydämestäni, että tää painajainen loppuisi. Kävin isän luona vasta ja mun olo paheni entisestään, ilmeisesti se vierailu pisti mun alitajunnan ihan sekasin. Pääsin lääkärin kautta psykiatrian kliniikalle, multa kyseltiin asioita, kerrottiin että mulla on dissosisaatio ja aivojen alivireystila. Mun aivot oli monta vuotta ylivireystilassa, koulukiusaaminen oli viimeinen pisara ja viimekesänä tilanne vaan laukesi, josta seurasi aivojen alivireystila. Mun käsityksen mukaan dissosisaatio on se syy, miksi en muista paljoakaan mun menneisyydestä. Se yrittää suojella mua sellasilta voimakkailta tunteilta, jota en kestäis. Vuosi on lyhyt aika jos vertaan sitä siihen, miten pitkää kävin ihan ylikierroksilla. Mutta silti, tulee niitä hetkiä ku tuntuu ihan uskomattoman pahalta ja siltä että asiat ei ikinä järjesty, ihan ku koko elämä valuis hukkaan...

Mutta pientä toivon kipinää mun sydämeen sytyttää se, että tiiän pääseväni elokuussa hoitoon. Pääsen terapiaan, ja toivon sen viimein auttavan. Mua luvattiin auttaa, nyt pitää vaan sinnitellä sinne saakka ja koittaa jaksaa vastoinkäymisistä huolimatta.