Välillä tulee parempia kausia. Ne ei ole kausia jolloin olisin enemmän läsnä, vaan kausia jolloin hymyileminen on helppoa ja no, kai mä silloin oon onnellinen, en oo ihan varma. Koko heinäkuu on ollut tätä parempaa aikaa ja tottakai mä oon tienny että kohta on senkin aika loppua.
Tuntuu niin kamalan pahalta kun oon taas onnistunut pilaamaan kaiken. Annan mun sydämen hajota taas ja jatkan sumussa kulkemista, yksin. Koitan puhua asiasta niin kuin se olisi mikä tahansa pikkujuttu mulle, vedän kasvoille tekohymyn ja sanon "ei se mitään, kyllä mä tiesin että näin käy." Ja kyllähän mä tiesinki, ei se oo yllättävää, mutta silloin peikko tajuaa että mun olo horjuu ja se lähestyy taas salakavalasti mun mieltä ja tuo tullessaan ne kamalat ajatukset. Haluaisin satuttaa itseäni, haluaisin upottaa terän mun ihon alle, haluaisin tuntea miten se helpottaa, se on helpotusta jota en oo saanut yli vuoteen. Joku toinen mun pään sisällä muistuttaa, ettet halua lisää arpia, et voi olla niin vastenmielinen, jokainen päivä voi olla viimeinen, nauti nyt siitä mitä sinulla on, älä ole säälittävä äläkä ulise. Tänään on päivä, jolloin olen turta enkä voi nauttia, anteeksi.
Ahistuspeikko hiipii mun mieleen ja annan sen tulla, en jaksa enkä osaa taistella sitä vastaan. Normaalien lifestyleblogien lukemisen tilalle tulee taas ahdistuksesta ja mielenhäiriöistä kertovia blogeja. Peikko on tuttu ja jollain oudolla tavalla turvallinen, en osaa estellä sen tulemista enkä sano sille tervetuloa, se toivottaa itse itsensä tervetulleeksi pääni sisälle. Katson lasittunein silmin kauas pois, en nää mitään, en ajattele mitään. Mä vaan oon. Ja istun. Enkä voi sanoa miettiväni jotain, koska en edes mieti. Mun pään sisällä on pelkkä musta möykky ahdistusta ja taas mä haluan pois.
Siirryn normaalin blogini puolelle, kirjoitan omalla nimelläni kera monien kuvien ja kirjoitan sinne vaan viikonlopun hyvistä puolista. Oon niin kuin mun sydämeen ei sattuis, niin kuin sä olisit ollut ihan yhdentekevä ja niin kuin sun sanat ei ois saanu perhosia mun vatsaan. Niin kuin en olisi pettynyt. Ja sisimmässäni ajatus sitä, ettet enää juttele mulle, lievästi sanottuna satuttaa.
Mitä kuuluu? Ihan hyvää.
Tiedän että mun pitäis jarruttaa, satutan tälla kaikella vaan itseeni. En osaa enää kontrolloida mun juomista enkä sanoa ei niille yhden illan ystävyksille, joista haen vaan hyväksyntää. Vaikka ne ei pitkälle menekkään ja kaiken voi laittaa humalan piikkiin, voi ajatella että "kaikki muutkin", ja vaikka osaanki vetää stopin pelkkiin suudelmiin, en siltikään oo ihminen joka tekee tällaista. Seuraavana päivänä niille nauretaan mutta oikeasti ne ahdistaa. Mutta haluan pitää hauskaa ja unohtaa. Kaiken. Ja uskon löytäväni ensviikonloppuna itseni taas tanssilattialta, jossa hetken kaikki nauraa, hyppii ja pomppii.
.jpg)
.jpg)
.jpg)
Sun avulla mä unohdin kaiken, mutta nyt kun sä olet poissa, haluan unohtaa sut.
Eikä tää todellakaan oo pahin asia mitä mulle on tapahtunut, oonhan mä pettynyt tällä tavalla monet kerrat aiemminkin. Ei tää voi olla se syy, miksi oon näin kamalan ahistunut.
